torstai 16. maaliskuuta 2017

Kalloja ja ristiäisiä


En kovinkaan usein laske piirtämistä harrastuksiini, sillä se tuntuu lähinnä pieneltä piipertämiseltä. Olen kuitenkin viimeaikoina löytänyt siitä hyvän väylän keskittää ajatukset edes johonkin, kun muutoin ne tuntuvat vain juoksevan eteenpäin, ilman että niitä saisi pysäytettyä. Erilaiset kallot ja muutoin synkähköt aiheet ovat olleet useimmiten aiheena, joten voitte uskoa että yllä oleva ristiäiskortti oli melko hankala piirtää. Uskalsin kuitenkin lisätä kalloaiheen siihenkin, sillä lapsen vanhemmat ovat itsekin rockhenkisiä ja hyväksyvät myös minun mieltymykset. Ja toisaalta, lapsen äiti pyysi minua piirtämään kortin, joten oletan hänen tietäneen mitä tilasi. ;)

Moni voisi lähteä miettimään, että mitä muut vieraat tuosta kortista sitten ajattelevat, mutta itse viittaan kintaalla sille. Kaiken ei aina tarvitse olla söpöä, oli kyseessä sitten tyttö- tai poikalapsi ja mielestäni kortin pitääkin olla osittain myös tekijänsä/antajansa näköinen. Myöskin sitä tullaan toisinaan ajatelleeksi, että mitäs tämä lapsi sitten miettii kun ristiäiskorttejaan katselee. Tuskin mitään. Itse en ainakaan edes katsellut millaisia kortteja minulle on tuotu, lähinnä vain katsoin keneltä niitä kortteja on tullut. Sen verran täytyy myöntää, että ihan kenen tahansa lapselle en tuollaista korttia uskaltaisi tehdä, mutta kun lapsen vanhempien mieltymykset ovat itsellä tiedossa, niin en usko tästä koituvan mitään erikoisempaa spektaakkelia. (:


Tämä kallo on toinen piirustukseni mustalle paperille ikinä ja oikeastaan olen siihen melko tyytyväinen. Tietenkin itse kallossa on anatomiavirheitä vaikka muille jakaa, eikä hampaista tarvitse edes puhua, mutta omat taitoni tiedostaen uskalsin tämän seinälleni laittaa. Ehkä joku päivä en tarvitse enää mallia kalloa tehdessä..

Tähän asti laulaminen on ollut minulle se paras "itsensä ilmaisun muoto" ja tapa purkaa pahaa oloa, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, on nyt piirtämisestäkin tullut itselle lähes yhtä tärkeä keino. Se että pystyy purkamaan kaiken sen paskan sisältään edes johonkin, on ehkä paras tunne koskaan. Etenkin silloin, kun tuntuu että vaikka ihmiset sanovat kuuntelevansa, eivät he todella kuule mitä sanot. Tiedän aiheuttavani ja aiheuttaneeni etenkin tämän vuoden puolella paljon pahaa muille sanoillani ja teoillani, mutta en voi muuta sanoa kuin anteeksi. Ehkä kirjoitan tästä kaikesta joskus myöhemmin lisää, nyt uskallan sanoa vain että pääni on sekaisin kuin tuulikello myrskyssä, eikä oikein mistään saa minkäänlaista otetta. Siksi tännekin kirjoittaminen on jäänyt ja nytkin poistelin muutaman kirjoituksen. Katsotaan, milloin saan seuraavan kerran aikaiseksi kirjoittaa tänne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti